Vähän pitkäksi venähtänyt sepustus

Kysymys

Sry. Vähän pitkäksi venähtänyt sepustus.

Noniin, on tullut vähän mietittyä ennen kirjoittamista tänne.
Mistä aloittaisin? Aluksi voin kertoa että minulla olisi kaksi kysymystä joihin toivoisin saavani vastaukset (ihan hölmöltä tuntuu kun kuulostavat kirjoitettuna paljon oudommilta kuin pelkästään mielessä ajateltuina.)
Ensinnäkin, ajatellen että aaveet ja henget ylipäätänsä saattavat olla entisiä eläviä, on luultavasti oletettavaa että entinen elävä, käytännössä issi ihminen, voi rakastua ainakin jollain tasolla elävään ihmiseen. Ainakin alkaa pitämään hänestä huomattavasti enemmän kuin ”normaali kummitus”. Tiedetään, alkaa mahtavasti.
Myönnän heti vastapainoksi että minulla on vilkas mielikuvitus ja että olen säännöllinen kirjoittaja/kirjailija, eli minulla on ikävä tapa saada asiat kuulostamaan romantisoiduilta.
Henget ja luonnonnusko eivät ole minulle uusi asia, mikä on myös hyvä pitää mielessä.
Olen pitkään viihtynyt läheisessä pikkumetsässä jossa on ollut tapana kävellä omaa rauhaa hakemassa ja ajatuksia keräämässä. Jo lapsena minulla oli tapana jättää leikilläni koirankarkkeja kiville ns. metsänväelle vaikka en noihin pahemmin uskonutkaan, pidin vain mytologiasta sen verran paljon.
On vaikeaa sanoa mihin aikoihin tajusin pitäväni täysin luonnollisena tunnetta siitä, että metsässä ja metsissä, Kaikessa, oli jotain muutakin sammaleen ja lintujen lisäksi. Jotain enemmän.

Oma polkuni alkoi sen jonkin pelkäämisestä. Aloin käydä metsässä alun perin koska meille oli hankittu susikoira joka vaati paljon liikuntaa ja metsässä sitä pystyi pitämään vapaana. Monesti oli sellainen vahva olo sitä että en ole täällä yksin, joskus kuvittelin jopa nähneeni varjomaisen hahmon liikahtavan silmäkulmassa. Tottakai mielikuvitus on myös voinut tehdä siinä tepposet. Mutta metsässä oli risteys jossa puut kasvoivat niin korkeiksi että valoa tuskin pääsi sisään ja hiljaisuus nieli kaikki äänet jotka läheiseltä tieltä tulivat. Silloin pelkäsin kasvojen naamion alla eniten ja pyrin pitämään aina koiran lähelleni varjojen keskellä.

Tulin kerran näinä aikoina lukeneeksi sinä syksynä kirjaa Aaveiden Vaasa (aivan, täällä ollaan) jossa kerrottiin juuri samoista metsäteistä missä minulla oli tapana kävellä.
Mustapukeinen nainen, siinä sanottiin. Siinä puhuttiin henkilöstä joka kuulemma oli kuollut väkivaltaisesti alueella ehkä korkeintaan 80-100 vuotta sitten.
Tieto urbaanilegennasta ainoastaan lisäsi epäilyksiä, mutta rauhoituinhan samalla huomattavasti. Ehkä en sittenkään ollut pelkästään ajanut itse itseäni pelkäämään metsää mikä oli itsessään ikävää. Olemattoman pelkääminen saa pelkäämään oman terveytensä puolesta enemmän kuin kaiken muun . Ajatella että se olisi voinut alkaa koirankarkeista.

Hyppään tässä kohdin jonkin ajan ylitse jotta tarinani tässä ei venyisi liian pitkäksi.
Kun muut alkoivat hoitaa koiraa kävin jostain syystä vielä metsässä. Miksikö? Koska olin alkanut tuntea jotain vetoa sitä kohtaan, jotain yhteenkuuluvuutta. Se oli minun paikkani, paikka jonne tavallaan kuulun. Kun koira ja huoli siitä olivat poissa tuo metsänhenki jonka läsnäolon saattoi aina tavallaan tuntea alkoi tuntua paljon ystävällisemmältä kuin se pelottava musta hahmo jota minä olin pelännyt k*set housuissa silloin viime syksynä.
Olin silloin jo tullut tutkineeksi reilummalla kädellä luonnonuskoa ja lukenut aiheeseen liittyviä foorumeita ynnä kirjoja, joten yritin kommunikoida kummituksen kanssa.
Mielikuvitusta se suurin osa taisi taas olla, mutta uskon että sain ongittua joitain vastauksia – omien vastaavien ajatusteni kautta tosin.
Jos taiteellisesti ilmaistaan, en olisi kyennyt muutenkaan kuulemaan varsinaista ääntä tai olisin, olisin luultavasti säikähtänyt hurjasti ja lähtenyt paikalta, joten alitajunta tulkkasi yksinkertaiset sanomat jotka tuntuivat aidoilta vasta jälkeenpäin lauseiksi mielessä. Muistan lukeneeni erään metsästäjän runoloitsun yhteydessä huomautuksesta että metsän isäntä tai emäntä ei suostu näyttäydy jos häntä pelkää. ”Sitten pitää vuolla maahan kolikoista hopeaa, kääntyä ympäri ja lausua kyseinen runo…jne… Jos odottaa tarpeeksi kauan eikä pelkää, metsänisäntä tulee keskustelemaan metsästäjän kanssa metsästyssasioista.” Jotenkin noin se katkelma meni.

Aloin vähitellen pitää tästä paikasta ja aaveen mahdollinen olemassaolo tuntui täysin luonnolliselta ja arkiselta sekin hetken ajan kuluttua. Oli kuin olisi puhunut chattipalstalla henkilölle josta ei täysin tiedä onko se botti vai oikea ihminen.

***

Valtaosa metsästä on nykyään kaadettu. Se mihin kysymyksen ydin kiertyy on tämä: kävelin vaihteeksi tavallista katua joka on vastapäätä peltoa jonka toisella puolelle on tämä entisen metsän puuraja. Tajusin yhtäkkiä ajattelevani sitä henkeä joka metsässä asui, ja tuntui siltä kuin jokin olisi kävellyt tai yksinkertaisesti ollut vierelläni kun kävelin. Se oli liian voimakas tunne ajatukseksi, mutta samalla liian heikko jotta se olisi todellisuutta. Ymmärsin että metsä oli kaadettu ja aave ”kuolisi” eli toisin sanoen pääsisi pois puiden luota, minkä olin itse jo käsittänyt kauan sitten. Jos metsä kuolee, sen puihin sulautunut entinen elävä kuolee ja saa kaiketi jonkinlaisen rauhan.
Kohta joka jäi mietityttämään on tämä: oletteko koskaan miettineet miksi esineet tuntuvat unissa niin todellisilta vaikka oikeasti emme koske mihinkään paitsi patjaamme? Entä oletteko kyenneet koskaan keskittymään niin että kykenette kuvittelemaan miltä uniesine tuntuisi kädessänne kun olette valveilla. Hyvä, niin minäkin.
Samalla tavalla tunsin halauksen sillä kertaa, viimeisellä kertaa kun kykenin tuntemaan sen läsnäolon joka metsässä oli asunut. Koira joka oli mukana oli lähteä innoissaan autoa katselemaan sai kunnon rykäisyn remmistään, sillä suoraan sanottuna yllätyin tunnetta enkä halunnut koiran häiristevän sitä. Se oli niin hauras että pelkäsin sen katoavan jos joutuisin liikkumaan. Tajusin ajattelevani: ”älä satuta koiraa” ja vilkaisevani saksanpaimenta joka mulkoili minua loukkaantuneena. Ajattelin itselleni lepyttelevästi: ”en en” ja sain koiran itsestään istumaan paikoileen. Joten mitä minä, kummajainen sitten teen? Juu, nostan omat käteni syleilemään ilmaa ihan vain varmuuden varalta ja saan siinä seistessäni vahvistuksen epämääräiselle ajatukselle joka on leijunut useasti jo päässäni.
Aaveen nimi oli Maria.
Hetkessä oli jotain uskomattoman lämmintä, jotain helpottava, jotain haikeaa myötäiloa herättävää. Sitä voi verrata kuin ensisuudelmaan mutta toisenlaisella tasolla.
Se oli viimeinen kerta kun näin sitä, vaikka sen heikkenevä, uninen läsnäolo viipyi metsän raunioissa vielä mutaman viikon ajan. Marialla oli myös ollut viimeinen lahja jätettävänään minulle. Riittänee että sanon että en pelkää enää pimeää.Voin ihan hyvin kävellä pimeälläkin sitä metsäpolkua joka entisestä polusta on jäljellä ja muita metsäteitä, riippuen tietysti tuulesta jolla olen sinä päivänä.
Luonto tuo minulle aina rauhan ja lähden kotoa saamaan selkeyttä kirjoituksiini.

Mutta todellakin, en kykenisi nykyään aloittamaan samanlaista mielikuvituskeskustelua juuri Marian kanssa nyt kun hän on poissa vaikka haluaisinkin, sillä puhuisin kieltämättä itselleni. Aidon erottaa aina todellisesti mutta sitä ei voi selittää noin vain. Uskon että joku täällä tajuaa mitä tarkoitan. Puhun tietynlaisesta herkkyydestä.

***

Ja sitten viimeinen kysymys joka on runsaasti lyhyempi kuin edellinen, sillä tätä ei tarvitse selittää erikseen:
Tuo sama metsä, jossa epäilemättä on tai on ollut muitakin hengen kaltaisia olentoja (luonto on täynnä elämää), saattaa olla että minuun on tarttunut sieltä jotain.
Samalla tavoin kuin myönnän että minulla on vilkas mielikuvitus, myönnän että en ole koskaan tullut pahemmin toimeen suurten ihmisjoukkojen kanssa, enkä ole myöskään pitänyt itsestäni varsinaisesti, ja itselläni tarkoitan erityisesti ala-aste iän ja seiskaluokan itseäni. Oikei, minä inhoan sitä ihmistä vaikka en ehkä haluaisi sanoa sitä niin. Se kuulostaa paljon voimakkaammalta kuin mitä on.
Minusta tuntuu että olen saanut kirjoittajanurallani tietynlaisen auttajan, olemuksen joka jaksaa patistaa ja kannustaa minua. Jonkin joka antaa minulla aina voimaa jatkaa sitä mitä teen ja – todellakin – voi olla pettynyt.
Siinä kanssa yksi asia josta en maininnut. Vaikka ajatukset olisivat omiani, en kykene pakolla ohjaamaan näissä harvoissa tapauksissa sen toisen mielentiloja, tai jäljitelmiä niistä.
Hyvä muistaa tähän väliin että en puhu pehmoisia enkä itse ole pehmennyt, vaikka sanonkin tämän tässä vähän romantisoidulla tavalla.
Nimeä en siltä ole saanut, sillä jossain mielessä miellän sen itsekseni, samalla kun on se henkilö joka olen ollut, on se henkilö joksi olen tullut. Olen aivan eri ihminen ja silti täysin sama ihminen. Saattaa johtua murrosiästä, ehkä ajatusmaailma on vain laajentunut, mutta minun on todella vaikea yrittää samaistua siihen typerykseen joka olin ollut pelkät puolitoista vuotta sitten.
Sanotaan tämä suoraan, runollisesti ja kiertelemättä vaihteeksi:
”Minuun on asettunu daimoni, tai demoni jos niin haluatte. On myös mahdollista että se vain on alkanut seuraamaan minua työssäni vaikuttamatta asioihin sen kummemmin enempää, paitsi nostamalla omalla läsnäolollaan omaa käsitystä itsestäni, toisin sanoen olemalla minun ohella osa Minua isolla Ä:mmällä. Sitä syvempää ja todellisempaa minää, ei sitä joksi elämä on minut muokannut.”

Vaikka kumpikaan näistä selityksistä ei välttämättä kuulosta kysymyksiltä toivosin enimmäkseen opastusta niihin, en tullut tänne pelkästään purkamaan lastejani.

Kiitos.

Vastaus

… Mitä vittua?

Vastannut

Unenkulkija



Lue viestejä kategoriasta Avoin palsta kysymyksille, Hurahtaneet ja muutenkin. (Kiinteä linkki)

Palaa etusivulle